Nykyään löytyy paljon tutkimuksia trauman vaikutuksista hermostoomme ja sen seurauksista henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiimme. Tässä blogipostauksessa syvennyn osaan näistä ja selvennän ennen kaikkea sitä, mitkä tieteelliset tutkimukset ovat kehollisen traumaterapian perustana.
Minulle on nimittäin henkilökohtaisesti tärkeää, että tarjoamani palvelut eivät perustu uskomuksiin vaan tieteelliseen faktaan. Jos olet niin kuin minä ja kaipaat lisätietoja siitä, miten trauma vaikuttaa hermostoomme ja terveyteemme, sekä miksi traumoja kannattaa hoitaa kehollisesti, tämä kannattaa lukea.
Tutkimukset trauman vaikutuksesta hermostoomme ja terveyteemme
ACE-tutkimus
Kattavimpia tutkimuksia trauman vaikutuksista sekä nykyisiin että tuleviin sairauksiin on ”Adverse Childhood Experiences (ACE)” tutkimus. Siihen rekisteröitiin 17 000 työikäisen aikuisen henkilökohtaiset elämänkertomukset ja heidän myöhemmät terveysongelmansa (Felliti ym. 1998). Traumat jaettiin seuraaviin kymmeneen laajaan kategoriaan, josta jokaisesta sai yhden pisteen:
- Henkinen väkivalta (toistuva)
- Fyysinen väkivalta (toistuva)
- Seksuaalinen väkivalta (toistuva)
- Fyysinen laiminlyönti
- Henkinen laiminlyönti
- Huumausaineiden väärinkäyttöä kotitaloudessa (esim. alkoholistin kanssa asuminen)
- Mielensairautta kotitaloudessa (esim. masentuneen kanssa asuminen)
- Äidin pahoinpitely
- Avioero tai vanhempien asumusero
- Rikollinen toiminta kotitaloudessa
Tämä tutkimus todisti, että näistä 17 000 ihmisestä, 10% oli todistanut perheväkivaltaa, 20% oli ahdisteltu ja 30% oli fyysisesti pahoinpidelty ennen 18 vuoden ikää. Huomioitavaa on, että nämä kaikki olivat töissä käyviä toimivia aikuisia.
Tämä tutkimus on uusittu moneen otteeseen sen jälkeen ja on todettu, että 64% väestöstä on kokenut ainakin yhden ACE trauman. Traumoilla oli kaikissa näissä tutkimuksissa hätkähdyttävä vaikutus myöhempään terveyteen elämässä, niillä 25,5%, joka olivat kokeneet kolme tai enemmän ACE traumaa. Erot näkyivät dramaattisesti korkeimpina mielenterveysongelmina ja muina vaivoina, mm. syöpinä, sydänsairauksina, riippuvuuksina, diabeteksena ja aikaisempina kuolemina. Tutkimukset todistivat myös ACE pisteiden ja terveyden korreloivan traumojen määrän kanssa, eli mitä enemmän traumaa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ihmisellä oli terveysongelmia.
Muut tutkimukset
Bessel van der Kolk tutkimukset ovat osoittaneet, että reaktiomme traumaan ovat etsattuja syvälle aivoihimme, vaarantaen emotionaalisen säätelymme ja johtaen mahdollisesti vakaviin mielenterveysongelmiin, kuten suurempaan riskiin sairastua traumaperäisen stressihäiriöön, vakavaan masennukseen ja dissosiatiiviseen häiriöön (Van der Kolk, 2014).
Muut tutkimukset ovat osoittaneet, että varhaisen elämän traumat jättävät jälkensä aivojen anatomiaan ja fysiologiaan (De Bellis & Zisk, 2014) ja liittyy hermopiirien toimintahäiriöiden, käyttäytymishäiriöiden ja mielenterveyden häiriöiden kehittymiseen. Traumojen todettiin vaarantavan kolmen toiminta-alueen toiminnan, niin kutsuttujen toiminnallisten ”arpien” kautta, nimittäin emotionaalisen kontrollimme, oppimisemme ja muistimme (Groger ym. 2016).
Tutkimuksissa on myös osoitettu trauman voivan johtaa psykiatriseen ja lääketieteelliseen haavoittuvuuteen (Nemeroff, 2016) sekä vaikuttavan välillisesti solujen ikääntymiseen ja varhaisen taudin puhkeamiseen (Shalev ym. 2013, sekä Puterman ym. 2016). Trauma on lisäksi yhdistetty huumausaineiden väärinkäyttöön, pakko-oireisiin sekä kognitiivisiin, mieliala- ja identiteettihäiriöhin (Courtois & Ford, 2014).
Krooninen stressi (eräänlainen trauma) jättää jälkensä aivojen ja ääreiskudosten geenien DNA:han. Nämä muutokset liittyvät erityisesti terveyshäiriöihin, mutta niiden on osoitettu olevan sekä ennaltaehkäistävissä että palautettavissa (Szyf, Tang, Hill & Musci, 2016).
Mihin Trauma Discharge, eli kehollinen traumaterapia perustuu?
Ajatus siitä, että meidän tulisi hoitaa traumaa pääasiassa kehollisin keinoin perustuu mm. Peter Levinen tutkimuksiin, jotka osoittavat trauman olevan vastauksemme koettuun uhkaan (oikeaan tai kuvitteelliseen) ja että tämä vastaus on biologinen, primitiivinen, vaistomainen ja fysiologinen, eli subkortikaalinen luonteeltaan (Levine, 1997, 2003). Trauma on siis hyvin vahvasti kehollinen, hermostollinen tila. Tästä johtuen trauman hoito vaatii aina kehollisen hoitomuodon ollakseen tehokasta.
Tutkimukset viittaavat siihen, että kehollinen traumaterapia toimii korvaamalla kipu- ja traumareseptorit aivoissa mielihyvä- ja leporeseptoreilla. Tämä on nimenomaan linjassa joidenkin viimeisimpien tutkimusten kanssa CT-hermosoluista ja niiden vaikutuksesta aivojen traumakeskuksiin (McGlone ym. 2007).
Trauma Discharge perustuu myös tieteellisesti todistettuun käsitteeseen aivojen plastisuudesta (Wall, J. 2002). Aivojen plastisuus tunnetaan myös neuroplastisuutena ja se liittyy hermoston kykyyn muokata itseään sekä toiminnallisesti että rakenteellisesti. Se tarkoittaa, että hermostolla on kirjaimellisesti kyky reagoida sisäisiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin järjestelemällä uudestaan sen rakenteen, yhteydet ja toiminnot – kun sille annetaan oikea ympäristö ja tuki. Tästä syystä keskitymme kehollisessa traumaterapiassa vahvasti siihen, että luomme avoimella keskustelulla ja vastavuoroisuudella turvallisen tilan, jossa voit rentoutua ja jossa hermostosi pystyy antamaan kosketuksen toimia. Koko prosessin ytimessä on turvallisuutesi asiakkaana.
Bessel Van der Kolkin tutkimukset PTSD oireista kärsivien sotaveteraanien parissa osoittavat, että mitä enemmän traumaa ihminen kantaa mukanaan, sitä enemmän päätäntävaltaa heille on annettava koskien hoitoja, jotta hoidot olisivat mahdollisimman tehokkaita (Van Der Kolk, 2014). Trauma Discharge terapiassa hoitosuunnitelma tehdään juuri tästä syystä yhdessä ja sinä pääset asiakkaana vaikuttamaan siihen, miten sinua hoidetaan ja ennen kaikkea kosketaan.
Lyhyt yhteenveto
Voidaan siis tieteellisesti todistaa, että trauma vaikuttaa suoraan fyysiseen ja henkiseen terveyteemme ja että trauma on kehollinen hermostollinen tila, joka vaatii kehollisen hoitotavan. Trauma Discharge terapiassa annamme hoitotilanteessa osan vallasta takaisin asiakkaalle, jonka hän on menettänyt trauman yhteydessä, ja hyödynnämme aivojemme ja hermostomme kykyä ohjelmoida itseään uudelleen, trauman fyysisen purun yhteydessä.
Olisi ihana kuulla mitä ajatuksia sinulle herää tästä! Laita siis viestiä, jos haluat jakaa mietteitäsi tai varata ajan maksuttomaan konsultaatiopuheluun, jossa selvitetään, olisiko kehollinen traumaterapia oikea hoito juuri sinulle. Pääset laittamaan minulle viestin tästä.
Referenssit:
- Felitti, Vincent J; Anda, Robert F; ja muut (1998). “Relationship of childhood abuse and household dysfunction to many of the leading causes of death in adults: The Adverse Childhood Experiences (ACE) Study”. American Journal of Preventive Medicine. 14 (4): 245–258.
- Van Der Kolk, B. (2014). ”The body keeps the score: Brain, Mind and Body in the healing of trauma”. New York: Penguin Publishing Group.
- De Bellis, M.D. & Zisk, A. (2014). ”The biological effects of childhood trauma.” Child and adolescent Psychiatric Clinics of North America, 23 (2), 185-222, vii. doi. 10.1016/j.chc.2014.01.00.
- Groger, N, Matas, E, Gos, T, Lesse, A, Poeggel, G, Braun, K & Bock, J. (2016). ”The transgenerational transmission on childhood adversity: Behavioral, cellular and epigenetic correlates.” Journal of Neural Transmission (Vienna), 123(9), 1037-1052. doi:10.1007/s00702-016-1570-1.
- Nemeroff, C.B. (2016) ”Paradise Lost: The neurobiological and clinical consequences of child abuse and neglect” Neuron, 89(5), 892-909. doi: 10.1016/j.neuron.2016.01.019.
- Shalev, I, Entringer, S, Wadhwa, P.D, Wolkowitz, O.M, Puternam, E, Lin, J & Epel, E.S. (2013) ”Stress and telomere biology: A lifespan prespective.” Psychoneuroendocrinology, 38(9), 1835-1842. doi:10.1016/j.psyneuen.2013.03.010.
- Puterman, E, Gemmill, A, Karasek, D, Weir, D, Adler, N.E, Prather, A.A. & Epel, E.S. (2016). ”Lifespan adversity and later adulthood telomere lenght in the nationally representative US Health and Retirement Study.” Proceedings of the National Academy of Science of the United States of America, 113(42), E6335-E6342. doi:10.1073/pnas.1525602113.
- Courtois, C.A. & Ford, J.D. (Eds). (2014). ”Treating complex traumatic stress disorders: Scientific foundations and therapeutic models” New York: Guildford Press.
- Szyf, M, Tang, Y.Y, Hill, K.G. & Musci, R. (2016). ”The dynamic epigenome and its implications for behavioral interventions: A role for epigenetics to inform disorder prevention and health promotion.” Translational Behavioral Medicine, 6(1), 55-62. doi: 10.1007/s13142-016-0387-7.
- Levine, P.A. (1997) ”Waking the tiger: Healing trauma.” Berkeley, CA: North Atlantic Books.
- Levine, P.A. (2003) ”Panic, biology and reason: Giving the body its due.” United States Association for Body Psychotherapy Journal, 2, 5-21.
- McGlone F, Olausson H, Vallbo A & Wessburg J (2007). ”Touch and emotional touch” Canadian Journal of Experimental Psychology 61(3):173-83.
- Wall, J.T.; Xu, J.; Wang, X. (2002). ”Human brain plasticity: an emerging view of the multiple substrates and mechanisms that cause cortical changes and related sensory dysfunctions after injuries of sensory inputs from the body”. Brain Research Reviews 39 (2–3): 181–215.